Kesälukumaraton, osa 2

Yöpöydän kirjat-blogi innostui emännöimään kesälukumaratoniin jatkoa. Ja me innostuimme lukemaan.

Aloitimme lukumaratonin perjantai-iltana Timo Parvelan Ella ja kaverit vihdoin kolmannella -kirjalla (89 s.). Kuten nimikin kertoo, Ella on vihdoin viimein päässyt kolmannelle luokalle, mutta kommellukset jatkuvat entiseen malliin. Ellan seikkailut hauskuuttivat edelleen, mutta uudentyyppinen kuvitus ei ihan miellyttänyt.  

Maraton jatkui lauantaiaamuna muutamalla helppolukuisella kirjalla. Anneli Kannon Aamos ja jälkien arvoitus -kirjassa (32 s.) etsittiin vihreitä hirviöitä, Helena Wariksen Olafin pentupäiväkirjat-sarjan toisessa osassa Tuli hännän alla (76 s.) kadonnutta Kanelipullaa. Näitä molempia kyllä suositellaan Sylvin lukijoille.

Maratonpinossa on kolme odotettua jatko-osaa: Alex Smith: Kaarle maatilalla (95 s.), Paula Norosen Yökoulu ja kammottava kummitusjuna (53 s.) sekä Kuninkaallisten kanien neljäs osa Kultaisen porkkanan metsästys (209 s.). Mainioita kirjoja kaikki, Yökoulua lukiessa sai nauraa ääneen. 

Jotain ihan muuta oli J.S. Meresmaa: Minä, kissa: noin 20 mauneikasta muotokuvaa (41 s.). Kirjassa esiteltiin monenlaisia sankarikissoja: miljonäärejä, avaruuskissoja, ahmatteja. Ja totta kai kirjassa esiintyivät myös Suomen presidentilliset kissat Miska ja Rontti.  Lukukoirankin on hyvä perehtyä myös kissojen historiaan, etenkin kun viettää kesiä kissaseurassa.

Maratonin loppumetreillä aloitettiin vielä uusin Pet Agentsien kirja Kadonnut kenttä, mutta sitä ehdittiin lukea maratonvuorokauden aikana vain 39 sivua, loput kirjasta jäi seuraavaan päivään. 

Lukumaratonilla oli taas mukavaa. Ainakin lastenkirjojen parissa maratonit menevät kevyesti ilman hyytymistä ja jumitusta. Vaikka päivän mittaan tehtiin muutakin, saatiin luettua ihan kelpo pinollinen. Hienoa, että lukumaratoneja järjestetään! 

Mentiin sienikoirakurssille

Nose Work -kurssien jatkoksi oli tarjolla sienikoirakurssi, ja pitihän meidän mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Nyt siis suuntaamme tiistai-iltaisin nuuskimaan peltipurkkeja. Ensimmäisellä kerralla muistuteltiin mieleen, miten nuuskuttimen kanssa toimittiin ja päästiin haistelemaan valitsemaamme sientä eli suppilovahveroa. Kun sienen haju tunnistetaan, aletaan lisätä muihin purkkeihin häiriöhajuja. Ja kun tarkoitus on, että koira löytää sienet metsästä, häiriöhajuina on myös samoja hajuja, mitä metsässäkin: mustikkaa, jäniksen papanoita, peurankarvoja.

Sylvin mielestä nuuhkiminen on ihan parasta ja treenien alussa se innoissaan käpälöi purkkeja vähän miten sattuu. Mutta selvästi se jo tietää, mistä on kysymys ja alkusähläyksen jälkeen löytää oikeat purkit. Pikkuhiljaa treenejä vaikeutetaan, ja koiran pitäisi oppia myös ilmaisemaan, kun sienet löytyvät. 

Tarkoituksena on, että syksyllä sienikorista löytyisi muutakin kuin kantarelleja. Katsotaan, miten käy. 

Loman lopuksi Hiidenportin maisemissa

Kesäloma lopetettiin komeissa Hiidenportin maisemissa. Tarjolla oli useampikin reitti, me kuljimme Hiidenkierroksen. Reitti alkoi Palolammen rannalta, sitten kiivettiin vähän korkeammalle ihailemaan Hiidenportin rotkoa. Reitillä oli myös vanhaa metsää, kaskikoivikkoa ja vielä niittymaisemaakin Kovasinvaaralla. Hieno reitti kaikessa vaihtelevuudessaan, ainoa miinus oli se, että kulkijoita on yllättävän paljon. Jonkin verran joutui väistelemään polulla tai odottelemaan, jos ei halunnut ihan peräkanaa kulkea.

Kahvitauolla poikkesimme hiukan reitiltä, että saimme syödä eväät kaikessa rauhassa. Saima harjoitteli tauolla retkikoiran taitoja ja maastoutui varvikkoon. Hilma, joka ei taukoja arvosta, touhusi omiaan ja putosi kaniinimäyräkoiran mentävään kuoppaan, ja Sylvi lepäili mukavasti leuka lahopuulla. Ja pienen lepohetken jälkeen jatkettiin taas matkaa.

Tänä vuonna ehdittiin kesälomalla siis peräti kolmeen kansallispuistoon: Nuuksioon, Salamajärvelle ja Hiidenporttiin. Tällä porukalla on jo seuraava lomareissu suunnitteilla: kuonot kohti kansallispuistoa, totta kai. Arvaattekos, minne meinataan syyskuussa suunnistaa?

Mökkielämää ja kissanpäiviä

Perinteinen kissanhoitoviikkomme oli taas elokuun alussa.  Nyt kissanhoidossa oli astetta enemmän haastetta, kun piti selviytyä kissan lääkitsemisestä (hiukan erilaista kuin tabletin syöttäminen koiralle naudanpaistiviipaleen sisällä...) ja vielä siedättää kissaa ja Saimaa toisiinsa. 

Vaikka kissalle yritettiin taata myös koiratonta aikaa ja tilaa, järjestettiin valvottuja kohtaamisia Saiman kanssa useamman kerran päivässä. Muutaman kerran Saima lähestyi Marlenaa hiukan liian vauhdikkaasti ja sai vastaansa sähisevän kissan, mutta kokonaisuudessaan siedätys onnistui hyvin. Toivottavasti ne vielä ensi kesänä muistavat toisensa, eikä tutustuminen lähde ihan nollasta.

Ehkä Saimasta johtuen Marlena suhtautui tänä kesänä hiukan normaalia penseämmin hoitajaansa. Mutta ihan hyvissä väleissä erottiin, vaikka välillä kissa käänsi ihmiselle selkänsä ja ilmoitti, että olisi mieluiten ihan omassa rauhassaan. 

Mökkiviikollä paitsi seurusteltiin kissan kanssa, myös luettiin, lenkkeiltiin metsässä ja ihan vain oleiltiin. Saimalla oli välillä pihapiirissä omia projekteja, mutta onneksi sekin edelleen pysyy ihan omalla tontilla eikä lähde ominpäin naapurin metsiin. 

 

Sattuipa mökkiviikollemme myös muutama hellepäiväkin, jolloin oleiltiin vedessä ja veden äärellä ja nautittiin auringonpaisteesta. Kaikin puolin mukava lomaviikko siis. Ensi viikolla palataan töihin ja katsotaan, miten koronatilanne kehittyy: ollaanko etä- vai lähitöissä ja pääseekö Sylvikin vihdoin viimein pääsisi takaisin lukukoirahommiin...

Kesälukumaraton

Tämänkertaista lukumaratonia emännöi Oksan hyllyltä -kirjablogi, joka myös ystävällisesti vinkkasi asiasta meille Twitterissä, muuten olisi maraton mennyt ihan sivu suun. Ja koska olimme jo palanneet reissusta takaisin mökille, oli juuri sopiva hetki maratonlukemiselle. Perinteiseen tapaan luettiin lastenkirjoja, ja uutuuksia olikin lainattu juuri sopiva pino. Siitä sitten vaan lukemaan! 

Aloitimme lauantai-iltana Timo Parvelan uusimmalla Patella: Pate ja savannien sankarit (119 s.). Vauhtia ja yllättyksiä riitti, kun Pate, Senja ja Totti-koira päätyivät kuumailmapallolla Afrikkaan. 

Sunnuntaina jatkettiin Noora Kunnaksen Salmanterin Terttu ja huijareiden kuningas -kirjalla (141 s.). Salmanterin Terttu oli yhtä mainio tyyppi kuin edellisessäkin kirjassa, jäämme odottamaan jatkoa!

Maratonvälipalana nautimme peräti kolme helppulukuista kirjaa: Grethe Rottbölin Luontopartio telttailee (62 s.), Anneli Kannon Häntähoiva ja kavala Kisu (44 s.) sekä Tittamari Marttisen Puhuvan muumio 

(54 s.). Luontopartio telttailee on hauskasti tehty tietopakkaus jokaiehenoikeuksista ja aina ajankohtaisesta retkietiketistä: mitä luonnossa saa ja ei saa tehdä. Häntähoivan kissatarina puolestaan sopi meille juuri nyt, kun olemme aloittelemassa omaa kissanhoitopestiämme. Toivottavasti meidän hoidokkimme ei järjestä samanlaista yllätystä kuin kirjan Kisu! Puhuva muumio -kirja kertoo Ennätyskerhon seikkailuista, mukana seikkailuissa on myös lukukoira Hilla, mikä tietysti ilahdutti meitä. Näitä kaikkia helppolukuisia suositellaan Sylvin lukijoille, kunhan lukuvastaanotot taas alkavat.

Paula Norosen Supermarsu ja Rosvo-Rasvis (159 s.) oli taattua Supermarsu-laatua. Mitä tapahtuu, kun taikavettä sisältävä marsun juomapullo varastetaan ja Rasvalordi aikoo perustaa Tyynelle valtamerelle maailman suurimman muovihuvipuiston? Kirjassa on jännitystä, vauhtia ja huumoria, ja se sopii hyvin myös ääneenlukukirjaksi.

Maratonin viimeiseksi kirjaksi valitsimme David Williamsin Keskiyön jengin (467 s.).  Kirjan tapahtumapaikkana on Lontoossa sijaitsevan Lordi Funtin sairaalan lastenosasto, jossa öiseen aikaan tapahtuu kummia. Pienten potilaiden yölliset salaretket saavat mitä oudoimpia käänteitä, ja niinpä tämän kirjan parissa maratonin viimeiset tunnit sujuivat nopeasti. 

Vaikka välillä tehtiin hiukan mökkihommia, yllättävän paljon ehdittiin lukeakin. Ja lastenkirjamaratonin jälkeen palataan taas perinteiseen mökkilukemistoon eli dekkareihin.

PS. Jos kiinnostaa, ketkä muut osallistuivat tälle maratonille ja mitä kaikkea luettiin, käy lukemassa mainio koontipostaus.

Päiväretki Salamajärven kansallispuistoon

Perjantaina teimme päiväretken Salamajärven kansallispuistoon. Sää oli mitä parhain patikointiin: +20 astetta, puolipilvistä  ja hiukan tuulta.

Kiersimme Pahapuron reitin (8km)  ja lopuksi vielä Pienen koirajärven lenkin, josta tuli vielä yksi kilometri lisää. Reitillä kuljettiin välillä vanhassa metsässä, välillä suolla pitkospuita pitkin (niitä reitillä oli ihan reippaasti, mikä pitkospuiden ystäviä tietysti ilahdutti). Päästiin myös ylittämään hieno pirunpelto ja ihailemaan järvimaisemaa.

Kansallispuiston nimikkoeläin on metsäpeura. Harmilista kyllä emme peuraa nähneet, tuoreet jätökset kylläkin, mikä tietysti koirien mielestä oli todella jännittävää. Koirille riitti muutenkin haisteltavaa; useamman kerran olisivat jonkun eläimen perään lähteneet, jos vain olisivat hihnasta pääseet. 

Tämä oli siis peräti kahden kansallispuiston viikko. Ja vaikka kovasti uutisoidaan, että kansallispuistot ovat nyt täynnä väkeä, saimme taas kulkea kaikessa rauhassa: reitillä ei tullut ketään vastaan. Salamajärveä voi siis suositella retkeilijöille, jotka haluavat vältellä ruuhkaisimpia polkuja.